Rakastettava ankeus

Tämän Esko Pihlin sumuisen kuvan nappasin Ylen sivuilta. Pihl voitti tällä kuvalla Ylen järjestämän vuoden säävalokuvakilpailun.

"Kaikkeen tottuu.." niin he sanovat ja olen kyllä jossain määrin tottunutkin. Olen tottunut syömään Gallopintoa (papurisottoa costaricalaisilla mausteilla) ruisleivän ja perunan sijaan. Olen tottunut siihen, että tuntemattomat kadulla tervehtivät kysymällä "Como estas? Mitä kuuluu?" ja vastaamaan "Pura vida, super hyvää, täyttä elämää", vaikka päivä olisi ollut ihan hanurista. Olen jossain määrin  tottunut kaipaamaan rakkaitani ja olemaan outo paikallisille.

Mutta asia, jota eniten kaipaan Suomesta yllättää minut! Ei, ei se ole Fazerin suklaa, vaikka äitini vannotinkin kantamaan sitä tänne matkalaukkukaupalla jouluksi.

Eilen illalla kuuntelin Eino Leinon sanoittamaa Lapin kesä -laulua ja ikävä valtasi minut, niin etten saanut yöllä nukutuksi. Itkin. Tuntui kuin sydämeeni alussa kirjoitettu sivu, olisi ollut kadoksissa ja löytynyt uudelleen. Sivu otsikolla: melankolia!

Nuorena masennuksesta kärsineenä, en palaisi sinne enään mistään hinnasta, mutta masennuksen läheisen sukulaisen, melankolian, kanssa meillä on lämpimät välit. 

Viime kerralla, kun asuimme Costa Ricassa pidemmän jakson muistan, kuinka töistä palatessani istuin bussissa, jonka täytti iloinen ja railakas salsamusiikki. Ihmiset istuivat ja seisoivat bussissa litistyneinä toinen toisiaan vasten, hymyssä suin, osa puheripulin valtaamina. Muistan vieläkin, kuinka vieraalta se kaikki tuntui. Asetin kuulokkeet korvilleni, suljin silmät ja vaivuin suomalaisen musiikin surumieliseen, tummaan, raskaaseen syvyyteen. Se lohdutti ja muistutti minua siitä kuka olen.

Viime yönä kaipasin kyyneliin erityisesti Suomen luontoa. Sen voimakasta, taipumatonta karuutta. Ikävöin hiljaisia, yksinäisiä metsiä, joissa vain hyinen tuuli koskettaa lehdettömiä puidenlatvoja. Ikävöin kaikkia taivaan kylmiä sävyjä. Ikävöin Aki Kaurismäki -tyylistä pysähtyneisyyttä. Ikävöin ihmisten vakavuutta, sitä että pinnan rikkouduttua heistä löytyy kokonaisia maailmoja, syvyyksiä ja kerroksia. 

Costa Rica on kuin neonväreissä hehkuva elokuva, täynnä ääntä ja juhlaa ja Suomi elegantti mustavalkoinen valokuva; herkkä, puhutteleva ja pysäyttävä.

Wikipedia summaa melankoliasta:
"Melankolia tarkoittaa myös katkeransuloisuutta, jossa henkilö saa helpotusta negatiivisista asioista."

Ikävöidessä tai surussa kaipaa sitä, että joku itkisi hetken rinnalla. Eikö se ole parasta, kun koko luonto ympärillä resonoi oman sydämen tuntoja? Raskas taivas, alakuloinen sade ja hiljainen, arka tuuli osoittavat empatiaa paremmin kuin ihmiset kykenevät koskaan sanoillaan kertomaan.

"Et tiedä mitä sinulla on, ennen kuin sen menetät..." niin he sanovat. En tiennytkään, mutta nyt tiedän, ja tiedän senkin, että sinä asut minussa, melankolia.

Tässä vielä Eino Leinon upea Lapin kesä:

Lapissa kaikki kukkii nopeasti

Maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin
Tuon usein tuntenut oon raskahasti
Kun katson kansan tämän vaiheisiin
Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
Ja suuri surkastua alhaiseen
Miks meillä niin on monta mielipuolta
Miks vähän käyttäjiä kanteleen
Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
Kuin heinää, miestä, toiveen tosiaan
Miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
Tai kesken toimiansa katkeaa

Muualla tulta säihkyy harmaahapset
Vanhoissa hehkuu hengen aurinko
Meil' ukkoina jo syntyy sylilapset
Ja nuori mies on hautaan valmis jo
Ja minä itse, miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden
Miks seuraa käskyä en veren vietin
Vaan kansain kohtaloita huokailen
On vastaus vain yksi Lapin suvi
Sit' aatellessa mieli apeutuu
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
Ja kukkain kukoistus, ja riemu muu
Mut pitkä vain on talven valta hetken 
Tääl aatteet levähtää, kuin lennostaan
Kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
Ja jättävät jo jäisen Lapin maan
Oi valkolinnut vieraat Lapin kesän
Te suuret aatteet, teitä tervehdän
Oi, tänne jääkää, tänne tehden pesän
Jos muutattekin maihin etelän
Oi oppi ottakaatte joutsenista
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin
On meidän rannoillamme rauhallista
Ja turvaisa on rinne tunturin
Havisten halki ilman lentäkäätte
Tekoja luokaa, maita valaiskaa
Mut talven poistuneen kun täältä näätte
Mä rukoilen, ma pyydän, palatkaa