♥ ❤ ♥
maanantai 26. lokakuuta 2015
Pia & Sakari
Yksi ehdottomista lempi-ihmisistäni maan päällä on nuoruusystäväni, Pia. Hän on kaunis ja valloittava persoona, tuki ja turva hädän hetkenä, luja ja varma kuin kallio. Suloisen ulkokuoren sisällä leiskuu radikaali ja uskaljas sydän. Luojalle ylistys, siitä että hän on kuronut tiemme yhteen jo ammoisina aikoina (lukiosta on niiiiiin kauan aikaa, köh köh.. kovin ovat vanhaksi käyneet..)
Ja mikä sopisikaan sen paremmin kuin, että ihana neitokainen löytää rinnalleen hellän ja huomaavaisen miehen! Olen ihan hirvittävän onnellinen näistä kahdesta - Sakarista, joka on mielestäni ihan paras mahdollinen mies rakkaalle Pialleni!
Tavattiin Oulussa pitkästä aikaa viime kesänä ja oli kuulkaas niin hempeetä, että että..!! No huh huh! (Samoin totesi Sakari nähtyään Pian kauniissa vaaleansinisessäpaidassaan)
Kattokaa ny näitä höpönassuja!
Oulu on hirmu kaunis kaupunki - kannattaa käydä tutustumassa,vaikka ensi kesänä, jollei ole siellä päin Suomea vielä vieraillut!
sunnuntai 14. kesäkuuta 2015
Elämää banaanipuun naapurissa - Liberian puistossa
Neljän jälkeen iltapäivällä lähdemme puistoon. Aurinko ei porota enää täydeltä terältä, mutta tuplarattaiden kanssa patikoidessa hiki pukkaa silti pintaan ja kastelee paidan selkämyksen. Suomessa kauhistelisin ja häpeäisin muiden nähtävissäolevia kosteusläikkiä, mutta täällä ne ovat katukuvassa niin tavallisia, että vapautan mieleni muihin murheisiin, vaikkapa edessä ammottavaan avoimeen viemärikaivoon. Olen kuullut ihmisistä, jotka pihistävät viemärinkannet kadulta omaan käyttöönsä. Pääkaupungissa hukkui, jokin aika sitten, pieni poika viemäriverkostoon rankkasateella. Jos taaperoni haluaa itse kävellä, parasta on taluttaa häntä kädestä.
Käännymme kortteleiden risteyksessä. Asfaltti loppuu ja jalkamme tarpovat seuraavaksi pölyävällä hiekkatiellä. Se on aika tavallista. Kaupungin tiet ovat kuin tilkkutäkki, paikoin asfalttia, paikoin kivimurskaa eri väreissä. Löytyy myös keraamista päällystettä ja pihalaattaa, siellä missä isot pankit haluavat antaa edustavan kuvan liiketoimistaan. Edustavuus loppuu kuin seinään siinä, missä yrityksen maa-raja tulee vastaan.
Kadulla on usein lätäköitä ilman sadettakin, kun ihmiset pesevät autojaan tai kauppojen sisäänkäyntejä. Saippuavaahto valuu valtoimenaan kadulla kohti viemäreitä. Vaahtolammikot ovat taaperon lempi hyppypaikkoja!
Matkalla kuulemme rytmikästä rumpumusiikkia. Noin sata nuorta on kokoontunut harjoittelemaan tyhjälle kadunpätkälle paraatia varten. Nuoretmiehet paukuttavat rumpuja ja pyörittelevät rumpukapuloita, kuin parhaat jonglöörit ikään. Samaan aikaan heidän takanaan, neitokaiset marssivat ja tanssivat rytmissä. Rummutuksen pauhu kuuluu kilometrien säteelle kaupungissa ja sen kuuleminen onkin melko tavallista ympäri vuoden.
Ohitamme jykevän ja vanhan puun, joka arvovaltaisesti nousee kohti taivasta keskeltä autotietä. Sen kaatamisesta on väännetty kättä useaan otteeseen, mutta toistaiseksi se on säilyttänyt valtauksensa omissa nimissään. Hyvä niin, puuvanhus on upea!
Edesmenneen vankilan, nykyisen museon laitamilla makailee maassa kodittomia, alkoholisoituneita vanhuksia. Heillä on takkuiset tukat, likaiset, kuluneet vaatteet ja avara sydän. Harvoin he ovat yksin. Saman pahvilaatikon päälle mahtuu kaverikin nukkumaan. Siinä kadulla on heidän olohuoneensa ja muista kodittomista muodostunut uusioperheensä.
Mitä lähemmäs kaupungin keskuspuistoa pääsemme, sitä uhkarohkeampia tienylityksiä meidän on tehtävä. Useampaan otteeseen meidän täytyy asettua keskelle ajotietä odottamaan toisen autokaistan vapautumista, paikassa, jossa ei ole suojatietä.Onneksi paikalliset ovat lapsirakkaita ja toisinaan jopa valtavat rekat pysähtyvät antamaan meille tietä.
Saavumme puistoon ja valitsemme yhden puiston 50 penkistä. Tänä vuonna betonista valetut penkit ovat vaalean keltaisia. Niiden väri vaihtuu muutamien vuosien välein, kuten sen mukana puiston ulkoasukin. Kuluneen maalikerroksen alta voi nähdä edellisten vuosien värikirjoa.
Puiston penkeillä voi nähdä kuin välähdyksiä erilaisista elämänkerroista. Jollakin penkillä makaa koditon mies ilman kenkiä, toisella penkillä kuhertelee nuori pariskunta, on koulupukuisia lapsia, on stetsonpäisiä herroja, on korkokengissä ja minihameissa sipsuttelevia kauniita naisia, on äitejä lapsineen - kaikki nauttimassa samasta puistosta ja sen suomasta lyhyestä lepohetkestä.
Jotakin nautittavaa on löytänyt myös puistoon vaeltanut kulkuri, joka syö pienellä muovilusikalla suoraan roskapöntöstä.
Puisto on rakennettu ison katolisenkirkon eteen. Kirkon rappusilla istuksivat teinitytöt koulupäivän päätteeksi ja katselevat poikia, jotka tekevät temppuja rullalaudoilla ja matalilla pienillä pyörillä.
Puiston viheriöllä kasvaa kauniita puita, jotka ovat täynnä keltaisia kukkia. Vaikka näiden puiden alinen varjo houkutteleekin valitsemaan penkin juuri sieltä, on viisaampaa istua avoimemman taivaan alle, sillä puissa lymyilevät pitkäpyrstöturpiaalit, “zanatet” saattavat silloin tällöin heittää lastia pahaa-aavistamattomien kansalaisten niskaan.
Illalla auringon laskiessa puisto raikuu näiden turpiaalien vislaavasta laulusta, kun linnut kerääntyvät kaikkialta kaupungista juuri tämän puiston puihin yöpuulle. Se on hyvin merkillistä ja mielenkiintoista seurattavaa.
“Pipas, pipas!” huutaa vanha mies puistossa ajaen hauskan, joskin raskaan oloista polkupyörää. Pyörän edessä miehellä on muovisissa pakastelaatikoissa jäämurskaan sullottuja kookospähkinöitä. Nostan kättä ja mies ajaa luoksemme. Ostamme kaksi “pipaa”, jotka maksavat yhteensä 1000c (alle 2e). Mies halkaisee viidakkoveitsellä kookospähkinän yläosaan reiän. Kookoksen vesi valuu miehen käsille ja maahan ja seuraavaksi minun käsilleni. Onneksi pähkinäänkin jää vielä paljon juotavaa, joka maistuu niin taaperolle, minulle kuin vauvallekin kuumassa helteessä vallan mainiosti.
Mies jää jutulle kysellen, mistä olen kotoisin ja voisinko Suomeen palattuani etsiä hänelle suomalaisen tyttöystävän. Hän kertoo aiemmin kohtaamastaan turistista, joka oli tilannut häneltä “dos papas fritas”, 2 ranskanperunaa. Miestä naurattaa kovasti, vaikka erehdys itsessään oli kovin ymmärrettävä, sillä "2 kylmää kookosta" on espanjaksi “dos pipas frias”.
Mieheltä voi ostaa myös jäähilejäätelöä, murskattua jäätä makealla kermakastikkeella ja kirsikkamehulla maustettuna. Omaan makuuni se on liian imelää.
Kun olemme juoneet kookokset tyhjiksi mies halkaisee pähkinät ja kaapii hedelmälihan niiden reunoilta syötäväksemme. Maistelen kookosta ja ihmettelen sen monipuolista tarjoulua sekä terveysvaikutuksia samalla, kun pidän silmällä puiston huvimajassa kirmaavaa taaperoa. Huvimajan portailla istuksivat eläkeläismiehet joilla juttua tuntuu riittävän. He ojentavat kätensä lapselleni, joka kiipeilee rappusilla edes takaisin.
Kaikesta auringossa vaeltamisesta ja juoksentelusta väsyneinä lapset alkavat kitistä, se on merkki - on aika palata kotiin! Lenkkini kotiin ilta-auringon kajossa sujuu rattoisasti, kun molemmat pienokaiset nukahtavat jo alkumatkasta. Puisto on jälleen hoitanut tähtävänsä paremmin kuin hyvin!
Käännymme kortteleiden risteyksessä. Asfaltti loppuu ja jalkamme tarpovat seuraavaksi pölyävällä hiekkatiellä. Se on aika tavallista. Kaupungin tiet ovat kuin tilkkutäkki, paikoin asfalttia, paikoin kivimurskaa eri väreissä. Löytyy myös keraamista päällystettä ja pihalaattaa, siellä missä isot pankit haluavat antaa edustavan kuvan liiketoimistaan. Edustavuus loppuu kuin seinään siinä, missä yrityksen maa-raja tulee vastaan.
Kadulla on usein lätäköitä ilman sadettakin, kun ihmiset pesevät autojaan tai kauppojen sisäänkäyntejä. Saippuavaahto valuu valtoimenaan kadulla kohti viemäreitä. Vaahtolammikot ovat taaperon lempi hyppypaikkoja!
Matkalla kuulemme rytmikästä rumpumusiikkia. Noin sata nuorta on kokoontunut harjoittelemaan tyhjälle kadunpätkälle paraatia varten. Nuoretmiehet paukuttavat rumpuja ja pyörittelevät rumpukapuloita, kuin parhaat jonglöörit ikään. Samaan aikaan heidän takanaan, neitokaiset marssivat ja tanssivat rytmissä. Rummutuksen pauhu kuuluu kilometrien säteelle kaupungissa ja sen kuuleminen onkin melko tavallista ympäri vuoden.
Ohitamme jykevän ja vanhan puun, joka arvovaltaisesti nousee kohti taivasta keskeltä autotietä. Sen kaatamisesta on väännetty kättä useaan otteeseen, mutta toistaiseksi se on säilyttänyt valtauksensa omissa nimissään. Hyvä niin, puuvanhus on upea!
Edesmenneen vankilan, nykyisen museon laitamilla makailee maassa kodittomia, alkoholisoituneita vanhuksia. Heillä on takkuiset tukat, likaiset, kuluneet vaatteet ja avara sydän. Harvoin he ovat yksin. Saman pahvilaatikon päälle mahtuu kaverikin nukkumaan. Siinä kadulla on heidän olohuoneensa ja muista kodittomista muodostunut uusioperheensä.
Liberian museo
Katutaidetta
Mitä lähemmäs kaupungin keskuspuistoa pääsemme, sitä uhkarohkeampia tienylityksiä meidän on tehtävä. Useampaan otteeseen meidän täytyy asettua keskelle ajotietä odottamaan toisen autokaistan vapautumista, paikassa, jossa ei ole suojatietä.Onneksi paikalliset ovat lapsirakkaita ja toisinaan jopa valtavat rekat pysähtyvät antamaan meille tietä.
Saavumme puistoon ja valitsemme yhden puiston 50 penkistä. Tänä vuonna betonista valetut penkit ovat vaalean keltaisia. Niiden väri vaihtuu muutamien vuosien välein, kuten sen mukana puiston ulkoasukin. Kuluneen maalikerroksen alta voi nähdä edellisten vuosien värikirjoa.
Puiston penkeillä voi nähdä kuin välähdyksiä erilaisista elämänkerroista. Jollakin penkillä makaa koditon mies ilman kenkiä, toisella penkillä kuhertelee nuori pariskunta, on koulupukuisia lapsia, on stetsonpäisiä herroja, on korkokengissä ja minihameissa sipsuttelevia kauniita naisia, on äitejä lapsineen - kaikki nauttimassa samasta puistosta ja sen suomasta lyhyestä lepohetkestä.
Jotakin nautittavaa on löytänyt myös puistoon vaeltanut kulkuri, joka syö pienellä muovilusikalla suoraan roskapöntöstä.
Puisto on rakennettu ison katolisenkirkon eteen. Kirkon rappusilla istuksivat teinitytöt koulupäivän päätteeksi ja katselevat poikia, jotka tekevät temppuja rullalaudoilla ja matalilla pienillä pyörillä.
Puiston viheriöllä kasvaa kauniita puita, jotka ovat täynnä keltaisia kukkia. Vaikka näiden puiden alinen varjo houkutteleekin valitsemaan penkin juuri sieltä, on viisaampaa istua avoimemman taivaan alle, sillä puissa lymyilevät pitkäpyrstöturpiaalit, “zanatet” saattavat silloin tällöin heittää lastia pahaa-aavistamattomien kansalaisten niskaan.
Illalla auringon laskiessa puisto raikuu näiden turpiaalien vislaavasta laulusta, kun linnut kerääntyvät kaikkialta kaupungista juuri tämän puiston puihin yöpuulle. Se on hyvin merkillistä ja mielenkiintoista seurattavaa.
Mies jää jutulle kysellen, mistä olen kotoisin ja voisinko Suomeen palattuani etsiä hänelle suomalaisen tyttöystävän. Hän kertoo aiemmin kohtaamastaan turistista, joka oli tilannut häneltä “dos papas fritas”, 2 ranskanperunaa. Miestä naurattaa kovasti, vaikka erehdys itsessään oli kovin ymmärrettävä, sillä "2 kylmää kookosta" on espanjaksi “dos pipas frias”.
Mieheltä voi ostaa myös jäähilejäätelöä, murskattua jäätä makealla kermakastikkeella ja kirsikkamehulla maustettuna. Omaan makuuni se on liian imelää.
Kun olemme juoneet kookokset tyhjiksi mies halkaisee pähkinät ja kaapii hedelmälihan niiden reunoilta syötäväksemme. Maistelen kookosta ja ihmettelen sen monipuolista tarjoulua sekä terveysvaikutuksia samalla, kun pidän silmällä puiston huvimajassa kirmaavaa taaperoa. Huvimajan portailla istuksivat eläkeläismiehet joilla juttua tuntuu riittävän. He ojentavat kätensä lapselleni, joka kiipeilee rappusilla edes takaisin.
Kaikesta auringossa vaeltamisesta ja juoksentelusta väsyneinä lapset alkavat kitistä, se on merkki - on aika palata kotiin! Lenkkini kotiin ilta-auringon kajossa sujuu rattoisasti, kun molemmat pienokaiset nukahtavat jo alkumatkasta. Puisto on jälleen hoitanut tähtävänsä paremmin kuin hyvin!
perjantai 24. huhtikuuta 2015
Elämää banaanipuun naapurissa - Kauppareissu
Meillä ei ole käytössä autoa. Julkisilla liikkuminen on Costa Ricassa naurettavan halpaa, mutta ajoittain puuduttavan hidasta. Busseja kulkee usein, mutta ne kiertelevät siellä täällä, poiketen matkanvarrella jok'ikiseen pikkukaupunkiin ja kylään poimimaan matkustajia. Busseissa on kuuma ja hikinen tunnelma, ainoana ilmastointina toimivat auki vedetyt ikkunat.
Lämmin on myös bussin tunnelma: kaikenikäiset ihmiset porisevat keskenään päivän kuulumisia. On vauvoja, työmiehiä, turisteja, vanhuksia ja koululaisia... Imiset istuvat toisen ventovieraan viereen, vaikka bussissa olisikin vielä reilusti tyhjiä paikkoja. Eihän kenenkään ole kiva yksin matkustaa?
Bussit ovat loppumatkasta täpösen täynnä, kun ihmisiä otetaan kyytiin niin paljon kuin vähänkin mahdollista. Istumapaikkojen täytyttyä seisotaan bussin käytävällä maha mahaa vasten.
Niinkuin tämä ei vielä riittäisi: seuraavaksi bussiin nousevat kaupustelijat. He työntyvät ihmismassaan ja kantavat käsissään pieniin muovipusseihin paloteltuja hedelmiä, (kuten vihreää mangoa ja kuivatuita keittobanaanin siivuja). Kaupan on myös muovipussicolaa (pussitettua Coca Colaa. Pussin kulma purraan rikki hampailla ja juoma imetään pussista. Näppärää! Ei muovipullojätettä!).
Parasta matkaviihdettä ovat pelimannit, jotka nousevat bussiin ja soittavat itse metalliromusta väsäämiään rytmisoittimia huuliharpun säestyksellä. Laulut ovat arvatenkin humoristisia, sillä tasaisin väliajoin kuuluu bussista hersyvää naurunremakkaa.
Busseissa kiertävät myös evankelistat, jehovantodistajat ja ne jotka keräävät lahjoituksina apua omaan taloudelliseen tilaansa. Kaikkien äänensä korattavien annetaan rauhassa esittää asiansa.
Tänään ei kuitenkaan matkusteta bussilla, onhan pikkuiseen lähikauppaan (pulperiaan) matkaa vain puolisen kilometriä. Onneksi tuplarattaamme ovat jälleen iskussa ja matka on mahdollista taittaa täysin renkain! Matkalla kauppaan meitä vastaan löntystelee lehmiä ja kulkukoiria. Ne eivät häiritse meitä sen enempää kuin mekään niitä. Ihmiset tervehtivät ohittaessaan meidät kapealla kadulla, jolla ei ole jalkakäytävää. Usein he kääntyvät uudelleen katsomaan rattaita ja nauravat huomatessaan vauvan matkustavan esikoisemme takana. Taitavat tuplarattaat olla aika harvinainen näky näillä kulmilla.
Kuivakausi on maalannut ja peittänyt maiseman omalla keltaruskealla sävyllään. Monet puut ovat lehdettömiä. Niiden oksissa keinahtelevat sinistä taivasta vasten värikkäät kukat ja kauniit isot siemenkodat.
Katu on huonossa kunnossa, tiessä ammottaa suuria reikiä ja sen reunat murenevat reunoilta kohti ojaa. Kadun varsilla on roskia. Ilma tuoksuu mädäntyviltä hedelmiltä ja savulta, joka nousee pihasta, jossa poltetaan talon roskia (myös muovia). Pienet värikkäät talot reunustavat katua molemmin puolin.
Monet ihmiset kulkevat pyörällä. On mies joka kuljettaa ohjaustangollaan ainakin 10 muovisen ulkotuolin pinoa. On äiti jonka taaperoikäinen lapsi istuu polvet suussa pyörän etummaisessa tavarakorissa. On koululaisia jotka kulkevat kouluun kuljettaen kavereitaan pyörän tangolla ja tarakalla. On kalasatamasta saapuva poika, joka ajaa yhdellä kädellä roikottaen toisessa metrinmittaista tuoretta kalaa.
Pikkukaupassa meitä tervehtii iloisesti kiinalaissyntyperäinen pariskunta. He osaavat espanjaa vähemmän kuin minä, mutta meille on kehittynyt lämmin yhteys kielimuurista huolimatta. Lapsemme saavat heiltä erityisiä tervehdyksiä ja ilmaisia karamelleja. Jätän rattaat oven suuhun, niillä ei mahdu liikkumaan kaupan kapeissa hyllyväleissä. Lapset jäävät rattaisiin vastaanottamaan ohikulkijoilta hymyjä.
Kaupan lattia on betonia, katto ja seinät aaltopeltiä. Kaupassa ei ole ilmastointia. Osa lapsista kulkee kaupassa paljain pikku jaloin ja ostavat erillispakattuja keksejä. Hyllyillä köllöttävät suklaapatukat ovat pölyisiä ja sulaneet moneen kertaan. Jääviileäkaapissa on iso, terävä leikkuuveitsi, jolla saa itse katkaista paksusta makkaralenkistä haluamansa mittaisen pätkän. Kysyn kaupan apupojalta, mistä löytäisin pastan. Hän ohjaa minut hammastahnahyllylle. Vähän ajan kuluttua hän säntää perääni, hihkuu "Spaghetti!!" ja ohjaa minut tällä kertaa oikeaan paikkaan.
Kotimatkalla nautin rauhasta, jonka takaavat minulle rattaissa nököttävät pienokaiset. Kukaan kylän miehistä ei huuda perääni "Mi amor!", "I love you!" tai "money, money!". Toisin olisi jos liikkuisin yksin.
Leipää! Sitä pitää saada iltapäivän kahvihetkeen. Pysähdyn kotimatkalla taloon, jonka pihapuussa on kyltti "pan casero" (kotonatehtyä leipää). Avonaisesta ovesta huhuilen sisälle "buenas!!" (päivää). Kaunis vanha rouva tulee myymään minulle itse paistamiaan makeita sämpylöitä (ihan kuin pullaa). 5 ison ja pehmeän sämpylän pussi maksaa 1000 colonea (alle 2 euroa). Colonit ovat kauniilla kasvi- ja eläinaihein koristeltuja seteleitä.
Vanha rouva hymyilee hyvästiksi ja siunaa matkani kun olemme aikeissa lähteä.
Yllättäen kuulen merkillistä ääntä pääni yläpuolelta. Kanahan se siellä istua kotkottaa pihapuussa! Liekö lentänyt sinne turvaan päivällisen valmistajia. Hieman myöhemmin korkeampien puiden latvoista kuuluu vaalean vihreiden papukaijojen jokellusta.
Matkalla tulee hiki. Yritän parhaani mukaan asetella ohuen peiton rattaiden päälle varjoksi vauvalle, jonka kärsivällisyys alkaa tulla mittansa päähän ja äänenvoimakkuus lisääntyy hetkessä potenssiin 5. Annan hörpyn vettä, mutta koska siitäkään ei ole apua, nostan vauvan syliin ja kuljemme näin loppumatkan kotiin.
Taloyhtymän vartija ei ole kopissaan avaamassa kotiporttia, näppäilen tunnusluvun päästäksemme sisään. Selvittyämme reissusta annan pillimehun 3-vuotiaalle ja ladon ostokset jääkaappiin. Matkasta kuumottuneina saamme ajatuksen pulahtaa takapihan uima-altaaseen, jonka reunalla maistuvat hyvin myös kaupasta mukaan tarttuneet keksikakkujäätelöt...
Bussit ovat loppumatkasta täpösen täynnä, kun ihmisiä otetaan kyytiin niin paljon kuin vähänkin mahdollista. Istumapaikkojen täytyttyä seisotaan bussin käytävällä maha mahaa vasten.
Niinkuin tämä ei vielä riittäisi: seuraavaksi bussiin nousevat kaupustelijat. He työntyvät ihmismassaan ja kantavat käsissään pieniin muovipusseihin paloteltuja hedelmiä, (kuten vihreää mangoa ja kuivatuita keittobanaanin siivuja). Kaupan on myös muovipussicolaa (pussitettua Coca Colaa. Pussin kulma purraan rikki hampailla ja juoma imetään pussista. Näppärää! Ei muovipullojätettä!).
Parasta matkaviihdettä ovat pelimannit, jotka nousevat bussiin ja soittavat itse metalliromusta väsäämiään rytmisoittimia huuliharpun säestyksellä. Laulut ovat arvatenkin humoristisia, sillä tasaisin väliajoin kuuluu bussista hersyvää naurunremakkaa.
Busseissa kiertävät myös evankelistat, jehovantodistajat ja ne jotka keräävät lahjoituksina apua omaan taloudelliseen tilaansa. Kaikkien äänensä korattavien annetaan rauhassa esittää asiansa.
Tänään ei kuitenkaan matkusteta bussilla, onhan pikkuiseen lähikauppaan (pulperiaan) matkaa vain puolisen kilometriä. Onneksi tuplarattaamme ovat jälleen iskussa ja matka on mahdollista taittaa täysin renkain! Matkalla kauppaan meitä vastaan löntystelee lehmiä ja kulkukoiria. Ne eivät häiritse meitä sen enempää kuin mekään niitä. Ihmiset tervehtivät ohittaessaan meidät kapealla kadulla, jolla ei ole jalkakäytävää. Usein he kääntyvät uudelleen katsomaan rattaita ja nauravat huomatessaan vauvan matkustavan esikoisemme takana. Taitavat tuplarattaat olla aika harvinainen näky näillä kulmilla.
Kuivakausi on maalannut ja peittänyt maiseman omalla keltaruskealla sävyllään. Monet puut ovat lehdettömiä. Niiden oksissa keinahtelevat sinistä taivasta vasten värikkäät kukat ja kauniit isot siemenkodat.
Katu on huonossa kunnossa, tiessä ammottaa suuria reikiä ja sen reunat murenevat reunoilta kohti ojaa. Kadun varsilla on roskia. Ilma tuoksuu mädäntyviltä hedelmiltä ja savulta, joka nousee pihasta, jossa poltetaan talon roskia (myös muovia). Pienet värikkäät talot reunustavat katua molemmin puolin.
Pikkukaupassa meitä tervehtii iloisesti kiinalaissyntyperäinen pariskunta. He osaavat espanjaa vähemmän kuin minä, mutta meille on kehittynyt lämmin yhteys kielimuurista huolimatta. Lapsemme saavat heiltä erityisiä tervehdyksiä ja ilmaisia karamelleja. Jätän rattaat oven suuhun, niillä ei mahdu liikkumaan kaupan kapeissa hyllyväleissä. Lapset jäävät rattaisiin vastaanottamaan ohikulkijoilta hymyjä.
Kaupan lattia on betonia, katto ja seinät aaltopeltiä. Kaupassa ei ole ilmastointia. Osa lapsista kulkee kaupassa paljain pikku jaloin ja ostavat erillispakattuja keksejä. Hyllyillä köllöttävät suklaapatukat ovat pölyisiä ja sulaneet moneen kertaan. Jääviileäkaapissa on iso, terävä leikkuuveitsi, jolla saa itse katkaista paksusta makkaralenkistä haluamansa mittaisen pätkän. Kysyn kaupan apupojalta, mistä löytäisin pastan. Hän ohjaa minut hammastahnahyllylle. Vähän ajan kuluttua hän säntää perääni, hihkuu "Spaghetti!!" ja ohjaa minut tällä kertaa oikeaan paikkaan.
Kotimatkalla nautin rauhasta, jonka takaavat minulle rattaissa nököttävät pienokaiset. Kukaan kylän miehistä ei huuda perääni "Mi amor!", "I love you!" tai "money, money!". Toisin olisi jos liikkuisin yksin.
Leipää! Sitä pitää saada iltapäivän kahvihetkeen. Pysähdyn kotimatkalla taloon, jonka pihapuussa on kyltti "pan casero" (kotonatehtyä leipää). Avonaisesta ovesta huhuilen sisälle "buenas!!" (päivää). Kaunis vanha rouva tulee myymään minulle itse paistamiaan makeita sämpylöitä (ihan kuin pullaa). 5 ison ja pehmeän sämpylän pussi maksaa 1000 colonea (alle 2 euroa). Colonit ovat kauniilla kasvi- ja eläinaihein koristeltuja seteleitä.
Vanha rouva hymyilee hyvästiksi ja siunaa matkani kun olemme aikeissa lähteä.
Yllättäen kuulen merkillistä ääntä pääni yläpuolelta. Kanahan se siellä istua kotkottaa pihapuussa! Liekö lentänyt sinne turvaan päivällisen valmistajia. Hieman myöhemmin korkeampien puiden latvoista kuuluu vaalean vihreiden papukaijojen jokellusta.
Matkalla tulee hiki. Yritän parhaani mukaan asetella ohuen peiton rattaiden päälle varjoksi vauvalle, jonka kärsivällisyys alkaa tulla mittansa päähän ja äänenvoimakkuus lisääntyy hetkessä potenssiin 5. Annan hörpyn vettä, mutta koska siitäkään ei ole apua, nostan vauvan syliin ja kuljemme näin loppumatkan kotiin.
Taloyhtymän vartija ei ole kopissaan avaamassa kotiporttia, näppäilen tunnusluvun päästäksemme sisään. Selvittyämme reissusta annan pillimehun 3-vuotiaalle ja ladon ostokset jääkaappiin. Matkasta kuumottuneina saamme ajatuksen pulahtaa takapihan uima-altaaseen, jonka reunalla maistuvat hyvin myös kaupasta mukaan tarttuneet keksikakkujäätelöt...
tiistai 21. huhtikuuta 2015
Elämää banaanipuun naapurissa - Aamutoimia
"Tule! Tule mun kanssa!" hihkuu tyttö sänkyni vieressä ja nostaa peittoani. Hän on herännyt jo varhain ulko-oven ääneen isän lähdettyä töihin. Jostain mieleni sopukoista hiipii tietoisuuteeni fakta, ettei "äiti, vielä 5 minuuttia" auttaisi tällä kertaa, olenhan itse tuo äiti.
Nousen istumaan, hieron puutuneita kasvojani ja korjaan peittoa edelleen vieressäni nukkuvan vauvan päälle. Toivottavasti ei tule liian kylmä. Katonrajassa ilmastointi laite suhisee ja puhkuu 24 asteista ilmaa huoneeseen. Ajatus huoneen oven aukaisemisesta keittiönpuolelle hirvittää. Astun kuitenkin kynnyksen yli ja työnnyn läpi paksumman, kosteamman ja huomattavasti lämpimämmän ilman kohti murorasiaa.
Murojen kilistessä lautaselle vilkaisen ulos ikkunasta vienossa tuulessa heiluvia palmunoksia. Minua hymyilyttää muistaessani, kuinka teininä kirjoitin päiväkirjaan unelmia, joista yksi oli nähdä livenä palmu- ja banaanipuita. Siinä niitä nyt seisoo rivissä, omalla kotipihalla. Pieni kiitollisuuden aalto soljuu lävitseni nopeasti.
Voi ei, maito on loppu! Vilkaisen kelloa, se näyttää puolta seitsemää. Hyvä, meillä olisi vielä hyvin aikaa käydä kylän pikku kaupassa, ennen päivän kuumuutta, mutta sen olisi tapahduttava ennen kello kymmentä, muuten kauppareissun pitäisi jäädä iltapäivään.
Tarjoilen esikoiselleni paahtoleipää murojen sijaan ja istumme hetken sylikkäin trukkilavoista kootulla sohvalla ja katsomme aamupiirretyitä. Prinsessa Sofia löpöttää sujuvaa espanjaa yhdessä kaniystävänsä, Cloverin, kanssa. Pohdin kuinka paljon olen oppinut häneltä kieltä, joka tarttuu muistiini kuin kaksi toisiaan hylkivää magneettia.
Kauhistelen ruuanmuruja keraamisella lattialla, nostan harjan ja alan lakaista lähettäen monta lämmintä ajatusta suomalaisen pölynimurin suuntaan. Harjan jälkeen parrasvaloihin siirtyy moppi. Kuinka noita tahroja noin syntyy, aivan kuin itsestään, vaikka meillä, toisin kuin Costa Ricassa yleensä, ei käytetä kenkiä sisällä?
Yhtäkään tiskikonetta en ole vielä tässä maassa nähnyt, niinpä päätän valloittaa K2 tiskivuoren sienen ja kiinteän jauhemaisen saippuan kanssa. Lautasia nostellessa huomaan, kunka niiden välistä puikahtaa pakoon pieni, alle 10 senttinen, vaaleanpunainen gecco-lisko. Se vipeltää turvaan kohti kattoa ja piiloutuu ikkunan bambuverhojen taakse. Hieron saippuaa sieneen, pesen ja huuhtelen astiat kylmällä vedellä. Vain harvassa taloudessa täällä on juokseva lämminvesi.
Makuuhuoneesta alkaa kuulua vaimeaa vauvan itkua. Tällä kertaa kynnyksen ylitys tuntuu samalta kuin astuisi kylmäkaappiin. Vauva hymyilee ja kömpii esiin peiton alta. Halailemme ja suukottelemme hetken. Etsin vällyistä ilmastoinnin kaukosäätimen ja sammutan laitteen. Tästä se taas lähtee: uusi päivä käyntiin!
Nousen istumaan, hieron puutuneita kasvojani ja korjaan peittoa edelleen vieressäni nukkuvan vauvan päälle. Toivottavasti ei tule liian kylmä. Katonrajassa ilmastointi laite suhisee ja puhkuu 24 asteista ilmaa huoneeseen. Ajatus huoneen oven aukaisemisesta keittiönpuolelle hirvittää. Astun kuitenkin kynnyksen yli ja työnnyn läpi paksumman, kosteamman ja huomattavasti lämpimämmän ilman kohti murorasiaa.
Murojen kilistessä lautaselle vilkaisen ulos ikkunasta vienossa tuulessa heiluvia palmunoksia. Minua hymyilyttää muistaessani, kuinka teininä kirjoitin päiväkirjaan unelmia, joista yksi oli nähdä livenä palmu- ja banaanipuita. Siinä niitä nyt seisoo rivissä, omalla kotipihalla. Pieni kiitollisuuden aalto soljuu lävitseni nopeasti.
Voi ei, maito on loppu! Vilkaisen kelloa, se näyttää puolta seitsemää. Hyvä, meillä olisi vielä hyvin aikaa käydä kylän pikku kaupassa, ennen päivän kuumuutta, mutta sen olisi tapahduttava ennen kello kymmentä, muuten kauppareissun pitäisi jäädä iltapäivään.
Tarjoilen esikoiselleni paahtoleipää murojen sijaan ja istumme hetken sylikkäin trukkilavoista kootulla sohvalla ja katsomme aamupiirretyitä. Prinsessa Sofia löpöttää sujuvaa espanjaa yhdessä kaniystävänsä, Cloverin, kanssa. Pohdin kuinka paljon olen oppinut häneltä kieltä, joka tarttuu muistiini kuin kaksi toisiaan hylkivää magneettia.
Yhtäkään tiskikonetta en ole vielä tässä maassa nähnyt, niinpä päätän valloittaa K2 tiskivuoren sienen ja kiinteän jauhemaisen saippuan kanssa. Lautasia nostellessa huomaan, kunka niiden välistä puikahtaa pakoon pieni, alle 10 senttinen, vaaleanpunainen gecco-lisko. Se vipeltää turvaan kohti kattoa ja piiloutuu ikkunan bambuverhojen taakse. Hieron saippuaa sieneen, pesen ja huuhtelen astiat kylmällä vedellä. Vain harvassa taloudessa täällä on juokseva lämminvesi.
maanantai 2. maaliskuuta 2015
maanantai 9. helmikuuta 2015
Debbie & Tony - Wedding
One day I found my old diary and a list of things I would like to experience during a lifetime. One of them was to take pictures in weddings. Last month one of my old big dreams came true when my friend invited me to work in a wedding she was arranging on Coco Beach at Pacifico Beach Club house. No need to say, I was super excited and nervous as well to do this job, and I'm so happy that I got to work exactly with this warm hearted and sweet couple Debbie and Tony. Their love and joy seemed so genuine as they looked each other in the eyes while saying "I do!"
I had a great time and I cannot wait to continue photographing more weddings and taking pictures of ..aah.. l'amour!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)