Elämää banaanipuun naapurissa - Aamutoimia

"Tule! Tule mun kanssa!" hihkuu tyttö sänkyni vieressä ja nostaa peittoani. Hän on herännyt jo varhain ulko-oven ääneen isän lähdettyä töihin. Jostain mieleni sopukoista hiipii tietoisuuteeni fakta, ettei "äiti, vielä 5 minuuttia" auttaisi tällä kertaa, olenhan itse tuo äiti.

Nousen istumaan, hieron puutuneita kasvojani ja korjaan peittoa edelleen vieressäni nukkuvan vauvan päälle. Toivottavasti ei tule liian kylmä. Katonrajassa ilmastointi laite suhisee ja puhkuu 24 asteista ilmaa huoneeseen. Ajatus huoneen oven aukaisemisesta keittiönpuolelle hirvittää. Astun kuitenkin kynnyksen yli ja työnnyn läpi paksumman, kosteamman ja huomattavasti lämpimämmän ilman kohti murorasiaa.

Murojen kilistessä lautaselle vilkaisen ulos ikkunasta vienossa tuulessa heiluvia palmunoksia. Minua hymyilyttää muistaessani, kuinka teininä kirjoitin päiväkirjaan unelmia, joista yksi oli nähdä livenä palmu- ja banaanipuita. Siinä niitä nyt seisoo rivissä, omalla kotipihalla. Pieni kiitollisuuden aalto soljuu lävitseni nopeasti.

Voi ei, maito on loppu! Vilkaisen kelloa, se näyttää puolta seitsemää. Hyvä, meillä olisi vielä hyvin aikaa käydä kylän pikku kaupassa, ennen päivän kuumuutta, mutta sen olisi tapahduttava ennen kello kymmentä, muuten kauppareissun pitäisi jäädä iltapäivään.

Tarjoilen esikoiselleni paahtoleipää murojen sijaan ja istumme hetken sylikkäin trukkilavoista kootulla sohvalla ja katsomme aamupiirretyitä. Prinsessa Sofia löpöttää sujuvaa espanjaa yhdessä kaniystävänsä, Cloverin, kanssa. Pohdin kuinka paljon olen oppinut häneltä kieltä, joka tarttuu muistiini kuin kaksi toisiaan hylkivää magneettia.

Kauhistelen ruuanmuruja keraamisella lattialla, nostan harjan ja alan lakaista lähettäen monta lämmintä ajatusta suomalaisen pölynimurin suuntaan. Harjan jälkeen parrasvaloihin siirtyy moppi. Kuinka noita tahroja noin syntyy, aivan kuin itsestään, vaikka meillä, toisin kuin Costa Ricassa yleensä, ei käytetä kenkiä sisällä?

Yhtäkään tiskikonetta en ole vielä tässä maassa nähnyt, niinpä päätän valloittaa K2 tiskivuoren sienen ja kiinteän jauhemaisen saippuan kanssa. Lautasia nostellessa huomaan, kunka niiden välistä puikahtaa pakoon pieni, alle 10 senttinen, vaaleanpunainen gecco-lisko. Se vipeltää turvaan kohti kattoa ja piiloutuu ikkunan bambuverhojen taakse. Hieron saippuaa sieneen, pesen ja huuhtelen astiat kylmällä vedellä. Vain harvassa taloudessa täällä on juokseva lämminvesi.

Makuuhuoneesta alkaa kuulua vaimeaa vauvan itkua. Tällä kertaa kynnyksen ylitys tuntuu samalta kuin astuisi kylmäkaappiin. Vauva hymyilee ja kömpii esiin peiton alta. Halailemme ja suukottelemme hetken. Etsin vällyistä ilmastoinnin kaukosäätimen ja sammutan laitteen. Tästä se taas lähtee: uusi päivä käyntiin!