Elämää banaanipuun naapurissa - Kauppareissu

Meillä ei ole käytössä autoa. Julkisilla liikkuminen on Costa Ricassa naurettavan halpaa, mutta ajoittain puuduttavan hidasta. Busseja kulkee usein, mutta ne kiertelevät siellä täällä, poiketen matkanvarrella jok'ikiseen pikkukaupunkiin ja kylään poimimaan matkustajia. Busseissa on kuuma ja hikinen tunnelma, ainoana ilmastointina toimivat auki vedetyt ikkunat.

Lämmin on myös bussin tunnelma: kaikenikäiset ihmiset porisevat keskenään päivän kuulumisia. On vauvoja, työmiehiä, turisteja, vanhuksia ja koululaisia... Imiset istuvat toisen ventovieraan viereen, vaikka bussissa olisikin vielä reilusti tyhjiä paikkoja. Eihän kenenkään ole kiva yksin matkustaa?

Bussit ovat loppumatkasta täpösen täynnä, kun ihmisiä otetaan kyytiin niin paljon kuin vähänkin mahdollista. Istumapaikkojen täytyttyä seisotaan bussin käytävällä maha mahaa vasten.
Niinkuin tämä ei vielä riittäisi: seuraavaksi bussiin nousevat kaupustelijat. He työntyvät ihmismassaan ja kantavat käsissään pieniin muovipusseihin paloteltuja hedelmiä, (kuten vihreää mangoa ja kuivatuita keittobanaanin siivuja). Kaupan on myös muovipussicolaa (pussitettua Coca Colaa. Pussin kulma purraan rikki hampailla ja juoma imetään pussista. Näppärää! Ei muovipullojätettä!).

Parasta matkaviihdettä ovat pelimannit, jotka nousevat bussiin ja soittavat itse metalliromusta väsäämiään rytmisoittimia huuliharpun säestyksellä. Laulut ovat arvatenkin humoristisia, sillä tasaisin väliajoin kuuluu bussista hersyvää naurunremakkaa.

Busseissa kiertävät myös evankelistat, jehovantodistajat ja ne jotka keräävät lahjoituksina apua omaan taloudelliseen tilaansa. Kaikkien äänensä korattavien annetaan rauhassa esittää asiansa.


Tänään ei kuitenkaan matkusteta bussilla, onhan pikkuiseen lähikauppaan (pulperiaan) matkaa vain puolisen kilometriä. Onneksi tuplarattaamme ovat jälleen iskussa ja matka on mahdollista taittaa täysin renkain! Matkalla kauppaan meitä vastaan löntystelee lehmiä ja kulkukoiria. Ne eivät häiritse meitä sen enempää kuin mekään niitä. Ihmiset tervehtivät ohittaessaan meidät kapealla kadulla, jolla ei ole jalkakäytävää. Usein he kääntyvät uudelleen katsomaan rattaita ja nauravat huomatessaan vauvan matkustavan esikoisemme takana. Taitavat tuplarattaat olla aika harvinainen näky näillä kulmilla.



Kuivakausi on maalannut ja peittänyt maiseman omalla keltaruskealla sävyllään. Monet puut ovat lehdettömiä. Niiden oksissa keinahtelevat sinistä taivasta vasten värikkäät kukat ja kauniit isot siemenkodat.

Katu on huonossa kunnossa, tiessä ammottaa suuria reikiä ja sen reunat murenevat reunoilta kohti ojaa. Kadun varsilla on roskia. Ilma tuoksuu mädäntyviltä hedelmiltä ja savulta, joka nousee pihasta, jossa poltetaan talon roskia (myös muovia).  Pienet värikkäät talot reunustavat katua molemmin puolin.

Monet ihmiset kulkevat pyörällä. On mies joka kuljettaa ohjaustangollaan ainakin 10 muovisen ulkotuolin pinoa. On äiti jonka taaperoikäinen lapsi istuu polvet suussa pyörän etummaisessa tavarakorissa. On koululaisia jotka kulkevat kouluun kuljettaen kavereitaan pyörän tangolla ja tarakalla. On kalasatamasta saapuva poika, joka ajaa yhdellä kädellä roikottaen toisessa metrinmittaista tuoretta kalaa.

Pikkukaupassa meitä tervehtii iloisesti kiinalaissyntyperäinen pariskunta. He osaavat espanjaa vähemmän kuin minä, mutta meille on kehittynyt lämmin yhteys kielimuurista huolimatta. Lapsemme saavat heiltä erityisiä tervehdyksiä ja ilmaisia karamelleja. Jätän rattaat oven suuhun, niillä ei mahdu liikkumaan kaupan kapeissa hyllyväleissä. Lapset jäävät rattaisiin vastaanottamaan ohikulkijoilta hymyjä.

Kaupan lattia on betonia, katto ja seinät aaltopeltiä. Kaupassa ei ole ilmastointia. Osa lapsista kulkee kaupassa paljain pikku jaloin ja ostavat erillispakattuja keksejä. Hyllyillä köllöttävät suklaapatukat ovat pölyisiä ja sulaneet moneen kertaan. Jääviileäkaapissa on iso, terävä leikkuuveitsi, jolla saa itse katkaista paksusta makkaralenkistä haluamansa mittaisen pätkän. Kysyn kaupan apupojalta, mistä löytäisin pastan. Hän ohjaa minut hammastahnahyllylle. Vähän ajan kuluttua hän säntää perääni, hihkuu "Spaghetti!!" ja ohjaa minut tällä kertaa oikeaan paikkaan.

Kotimatkalla nautin rauhasta, jonka takaavat minulle rattaissa nököttävät pienokaiset. Kukaan kylän miehistä ei huuda perääni "Mi amor!", "I love you!" tai "money, money!". Toisin olisi jos liikkuisin yksin.

Leipää! Sitä pitää saada iltapäivän kahvihetkeen. Pysähdyn kotimatkalla taloon, jonka pihapuussa on kyltti "pan casero" (kotonatehtyä leipää). Avonaisesta ovesta huhuilen sisälle "buenas!!" (päivää). Kaunis vanha rouva tulee myymään minulle itse paistamiaan makeita sämpylöitä (ihan kuin pullaa). 5 ison ja pehmeän sämpylän pussi maksaa 1000 colonea (alle 2 euroa). Colonit ovat kauniilla kasvi- ja eläinaihein koristeltuja seteleitä.

Vanha rouva hymyilee hyvästiksi ja siunaa matkani kun olemme aikeissa lähteä.



Yllättäen kuulen merkillistä ääntä pääni yläpuolelta. Kanahan se siellä istua kotkottaa pihapuussa! Liekö lentänyt sinne turvaan päivällisen valmistajia. Hieman myöhemmin korkeampien puiden latvoista kuuluu vaalean vihreiden papukaijojen jokellusta.

Matkalla tulee hiki. Yritän parhaani mukaan asetella ohuen peiton rattaiden päälle varjoksi vauvalle, jonka kärsivällisyys alkaa tulla mittansa päähän ja äänenvoimakkuus lisääntyy hetkessä potenssiin 5. Annan hörpyn vettä, mutta koska siitäkään ei ole apua, nostan vauvan syliin ja kuljemme näin loppumatkan kotiin.

Taloyhtymän vartija ei ole kopissaan avaamassa kotiporttia, näppäilen tunnusluvun päästäksemme sisään. Selvittyämme reissusta annan pillimehun 3-vuotiaalle ja ladon ostokset jääkaappiin. Matkasta kuumottuneina saamme ajatuksen pulahtaa takapihan uima-altaaseen, jonka reunalla maistuvat hyvin myös kaupasta mukaan tarttuneet keksikakkujäätelöt...

Elämää banaanipuun naapurissa - Aamutoimia

"Tule! Tule mun kanssa!" hihkuu tyttö sänkyni vieressä ja nostaa peittoani. Hän on herännyt jo varhain ulko-oven ääneen isän lähdettyä töihin. Jostain mieleni sopukoista hiipii tietoisuuteeni fakta, ettei "äiti, vielä 5 minuuttia" auttaisi tällä kertaa, olenhan itse tuo äiti.

Nousen istumaan, hieron puutuneita kasvojani ja korjaan peittoa edelleen vieressäni nukkuvan vauvan päälle. Toivottavasti ei tule liian kylmä. Katonrajassa ilmastointi laite suhisee ja puhkuu 24 asteista ilmaa huoneeseen. Ajatus huoneen oven aukaisemisesta keittiönpuolelle hirvittää. Astun kuitenkin kynnyksen yli ja työnnyn läpi paksumman, kosteamman ja huomattavasti lämpimämmän ilman kohti murorasiaa.

Murojen kilistessä lautaselle vilkaisen ulos ikkunasta vienossa tuulessa heiluvia palmunoksia. Minua hymyilyttää muistaessani, kuinka teininä kirjoitin päiväkirjaan unelmia, joista yksi oli nähdä livenä palmu- ja banaanipuita. Siinä niitä nyt seisoo rivissä, omalla kotipihalla. Pieni kiitollisuuden aalto soljuu lävitseni nopeasti.

Voi ei, maito on loppu! Vilkaisen kelloa, se näyttää puolta seitsemää. Hyvä, meillä olisi vielä hyvin aikaa käydä kylän pikku kaupassa, ennen päivän kuumuutta, mutta sen olisi tapahduttava ennen kello kymmentä, muuten kauppareissun pitäisi jäädä iltapäivään.

Tarjoilen esikoiselleni paahtoleipää murojen sijaan ja istumme hetken sylikkäin trukkilavoista kootulla sohvalla ja katsomme aamupiirretyitä. Prinsessa Sofia löpöttää sujuvaa espanjaa yhdessä kaniystävänsä, Cloverin, kanssa. Pohdin kuinka paljon olen oppinut häneltä kieltä, joka tarttuu muistiini kuin kaksi toisiaan hylkivää magneettia.

Kauhistelen ruuanmuruja keraamisella lattialla, nostan harjan ja alan lakaista lähettäen monta lämmintä ajatusta suomalaisen pölynimurin suuntaan. Harjan jälkeen parrasvaloihin siirtyy moppi. Kuinka noita tahroja noin syntyy, aivan kuin itsestään, vaikka meillä, toisin kuin Costa Ricassa yleensä, ei käytetä kenkiä sisällä?

Yhtäkään tiskikonetta en ole vielä tässä maassa nähnyt, niinpä päätän valloittaa K2 tiskivuoren sienen ja kiinteän jauhemaisen saippuan kanssa. Lautasia nostellessa huomaan, kunka niiden välistä puikahtaa pakoon pieni, alle 10 senttinen, vaaleanpunainen gecco-lisko. Se vipeltää turvaan kohti kattoa ja piiloutuu ikkunan bambuverhojen taakse. Hieron saippuaa sieneen, pesen ja huuhtelen astiat kylmällä vedellä. Vain harvassa taloudessa täällä on juokseva lämminvesi.

Makuuhuoneesta alkaa kuulua vaimeaa vauvan itkua. Tällä kertaa kynnyksen ylitys tuntuu samalta kuin astuisi kylmäkaappiin. Vauva hymyilee ja kömpii esiin peiton alta. Halailemme ja suukottelemme hetken. Etsin vällyistä ilmastoinnin kaukosäätimen ja sammutan laitteen. Tästä se taas lähtee: uusi päivä käyntiin!