Neljän jälkeen iltapäivällä lähdemme puistoon. Aurinko ei porota enää täydeltä terältä, mutta tuplarattaiden kanssa patikoidessa hiki pukkaa silti pintaan ja kastelee paidan selkämyksen. Suomessa kauhistelisin ja häpeäisin muiden nähtävissäolevia kosteusläikkiä, mutta täällä ne ovat katukuvassa niin tavallisia, että vapautan mieleni muihin murheisiin, vaikkapa edessä ammottavaan avoimeen viemärikaivoon. Olen kuullut ihmisistä, jotka pihistävät viemärinkannet kadulta omaan käyttöönsä. Pääkaupungissa hukkui, jokin aika sitten, pieni poika viemäriverkostoon rankkasateella. Jos taaperoni haluaa itse kävellä, parasta on taluttaa häntä kädestä.
Käännymme kortteleiden risteyksessä. Asfaltti loppuu ja jalkamme tarpovat seuraavaksi pölyävällä hiekkatiellä. Se on aika tavallista. Kaupungin tiet ovat kuin tilkkutäkki, paikoin asfalttia, paikoin kivimurskaa eri väreissä. Löytyy myös keraamista päällystettä ja pihalaattaa, siellä missä isot pankit haluavat antaa edustavan kuvan liiketoimistaan. Edustavuus loppuu kuin seinään siinä, missä yrityksen maa-raja tulee vastaan.
Kadulla on usein lätäköitä ilman sadettakin, kun ihmiset pesevät autojaan tai kauppojen sisäänkäyntejä. Saippuavaahto valuu valtoimenaan kadulla kohti viemäreitä. Vaahtolammikot ovat taaperon lempi hyppypaikkoja!
Matkalla kuulemme rytmikästä rumpumusiikkia. Noin sata nuorta on kokoontunut harjoittelemaan tyhjälle kadunpätkälle paraatia varten. Nuoretmiehet paukuttavat rumpuja ja pyörittelevät rumpukapuloita, kuin parhaat jonglöörit ikään. Samaan aikaan heidän takanaan, neitokaiset marssivat ja tanssivat rytmissä. Rummutuksen pauhu kuuluu kilometrien säteelle kaupungissa ja sen kuuleminen onkin melko tavallista ympäri vuoden.
Ohitamme jykevän ja vanhan puun, joka arvovaltaisesti nousee kohti taivasta keskeltä autotietä. Sen kaatamisesta on väännetty kättä useaan otteeseen, mutta toistaiseksi se on säilyttänyt valtauksensa omissa nimissään. Hyvä niin, puuvanhus on upea!
Edesmenneen vankilan, nykyisen museon laitamilla makailee maassa kodittomia, alkoholisoituneita vanhuksia. Heillä on takkuiset tukat, likaiset, kuluneet vaatteet ja avara sydän. Harvoin he ovat yksin. Saman pahvilaatikon päälle mahtuu kaverikin nukkumaan. Siinä kadulla on heidän olohuoneensa ja muista kodittomista muodostunut uusioperheensä.
Mitä lähemmäs kaupungin keskuspuistoa pääsemme, sitä uhkarohkeampia tienylityksiä meidän on tehtävä. Useampaan otteeseen meidän täytyy asettua keskelle ajotietä odottamaan toisen autokaistan vapautumista, paikassa, jossa ei ole suojatietä.Onneksi paikalliset ovat lapsirakkaita ja toisinaan jopa valtavat rekat pysähtyvät antamaan meille tietä.
Saavumme puistoon ja valitsemme yhden puiston 50 penkistä. Tänä vuonna betonista valetut penkit ovat vaalean keltaisia. Niiden väri vaihtuu muutamien vuosien välein, kuten sen mukana puiston ulkoasukin. Kuluneen maalikerroksen alta voi nähdä edellisten vuosien värikirjoa.
Puiston penkeillä voi nähdä kuin välähdyksiä erilaisista elämänkerroista. Jollakin penkillä makaa koditon mies ilman kenkiä, toisella penkillä kuhertelee nuori pariskunta, on koulupukuisia lapsia, on stetsonpäisiä herroja, on korkokengissä ja minihameissa sipsuttelevia kauniita naisia, on äitejä lapsineen - kaikki nauttimassa samasta puistosta ja sen suomasta lyhyestä lepohetkestä.
Jotakin nautittavaa on löytänyt myös puistoon vaeltanut kulkuri, joka syö pienellä muovilusikalla suoraan roskapöntöstä.
Puisto on rakennettu ison katolisenkirkon eteen. Kirkon rappusilla istuksivat teinitytöt koulupäivän päätteeksi ja katselevat poikia, jotka tekevät temppuja rullalaudoilla ja matalilla pienillä pyörillä.
Puiston viheriöllä kasvaa kauniita puita, jotka ovat täynnä keltaisia kukkia. Vaikka näiden puiden alinen varjo houkutteleekin valitsemaan penkin juuri sieltä, on viisaampaa istua avoimemman taivaan alle, sillä puissa lymyilevät pitkäpyrstöturpiaalit, “zanatet” saattavat silloin tällöin heittää lastia pahaa-aavistamattomien kansalaisten niskaan.
Illalla auringon laskiessa puisto raikuu näiden turpiaalien vislaavasta laulusta, kun linnut kerääntyvät kaikkialta kaupungista juuri tämän puiston puihin yöpuulle. Se on hyvin merkillistä ja mielenkiintoista seurattavaa.
“Pipas, pipas!” huutaa vanha mies puistossa ajaen hauskan, joskin raskaan oloista polkupyörää. Pyörän edessä miehellä on muovisissa pakastelaatikoissa jäämurskaan sullottuja kookospähkinöitä. Nostan kättä ja mies ajaa luoksemme. Ostamme kaksi “pipaa”, jotka maksavat yhteensä 1000c (alle 2e). Mies halkaisee viidakkoveitsellä kookospähkinän yläosaan reiän. Kookoksen vesi valuu miehen käsille ja maahan ja seuraavaksi minun käsilleni. Onneksi pähkinäänkin jää vielä paljon juotavaa, joka maistuu niin taaperolle, minulle kuin vauvallekin kuumassa helteessä vallan mainiosti.
Mies jää jutulle kysellen, mistä olen kotoisin ja voisinko Suomeen palattuani etsiä hänelle suomalaisen tyttöystävän. Hän kertoo aiemmin kohtaamastaan turistista, joka oli tilannut häneltä “dos papas fritas”, 2 ranskanperunaa. Miestä naurattaa kovasti, vaikka erehdys itsessään oli kovin ymmärrettävä, sillä "2 kylmää kookosta" on espanjaksi “dos pipas frias”.
Mieheltä voi ostaa myös jäähilejäätelöä, murskattua jäätä makealla kermakastikkeella ja kirsikkamehulla maustettuna. Omaan makuuni se on liian imelää.
Kun olemme juoneet kookokset tyhjiksi mies halkaisee pähkinät ja kaapii hedelmälihan niiden reunoilta syötäväksemme. Maistelen kookosta ja ihmettelen sen monipuolista tarjoulua sekä terveysvaikutuksia samalla, kun pidän silmällä puiston huvimajassa kirmaavaa taaperoa. Huvimajan portailla istuksivat eläkeläismiehet joilla juttua tuntuu riittävän. He ojentavat kätensä lapselleni, joka kiipeilee rappusilla edes takaisin.
Kaikesta auringossa vaeltamisesta ja juoksentelusta väsyneinä lapset alkavat kitistä, se on merkki - on aika palata kotiin! Lenkkini kotiin ilta-auringon kajossa sujuu rattoisasti, kun molemmat pienokaiset nukahtavat jo alkumatkasta. Puisto on jälleen hoitanut tähtävänsä paremmin kuin hyvin!
Käännymme kortteleiden risteyksessä. Asfaltti loppuu ja jalkamme tarpovat seuraavaksi pölyävällä hiekkatiellä. Se on aika tavallista. Kaupungin tiet ovat kuin tilkkutäkki, paikoin asfalttia, paikoin kivimurskaa eri väreissä. Löytyy myös keraamista päällystettä ja pihalaattaa, siellä missä isot pankit haluavat antaa edustavan kuvan liiketoimistaan. Edustavuus loppuu kuin seinään siinä, missä yrityksen maa-raja tulee vastaan.
Kadulla on usein lätäköitä ilman sadettakin, kun ihmiset pesevät autojaan tai kauppojen sisäänkäyntejä. Saippuavaahto valuu valtoimenaan kadulla kohti viemäreitä. Vaahtolammikot ovat taaperon lempi hyppypaikkoja!
Matkalla kuulemme rytmikästä rumpumusiikkia. Noin sata nuorta on kokoontunut harjoittelemaan tyhjälle kadunpätkälle paraatia varten. Nuoretmiehet paukuttavat rumpuja ja pyörittelevät rumpukapuloita, kuin parhaat jonglöörit ikään. Samaan aikaan heidän takanaan, neitokaiset marssivat ja tanssivat rytmissä. Rummutuksen pauhu kuuluu kilometrien säteelle kaupungissa ja sen kuuleminen onkin melko tavallista ympäri vuoden.
Ohitamme jykevän ja vanhan puun, joka arvovaltaisesti nousee kohti taivasta keskeltä autotietä. Sen kaatamisesta on väännetty kättä useaan otteeseen, mutta toistaiseksi se on säilyttänyt valtauksensa omissa nimissään. Hyvä niin, puuvanhus on upea!
Edesmenneen vankilan, nykyisen museon laitamilla makailee maassa kodittomia, alkoholisoituneita vanhuksia. Heillä on takkuiset tukat, likaiset, kuluneet vaatteet ja avara sydän. Harvoin he ovat yksin. Saman pahvilaatikon päälle mahtuu kaverikin nukkumaan. Siinä kadulla on heidän olohuoneensa ja muista kodittomista muodostunut uusioperheensä.
Liberian museo
Katutaidetta
Mitä lähemmäs kaupungin keskuspuistoa pääsemme, sitä uhkarohkeampia tienylityksiä meidän on tehtävä. Useampaan otteeseen meidän täytyy asettua keskelle ajotietä odottamaan toisen autokaistan vapautumista, paikassa, jossa ei ole suojatietä.Onneksi paikalliset ovat lapsirakkaita ja toisinaan jopa valtavat rekat pysähtyvät antamaan meille tietä.
Saavumme puistoon ja valitsemme yhden puiston 50 penkistä. Tänä vuonna betonista valetut penkit ovat vaalean keltaisia. Niiden väri vaihtuu muutamien vuosien välein, kuten sen mukana puiston ulkoasukin. Kuluneen maalikerroksen alta voi nähdä edellisten vuosien värikirjoa.
Puiston penkeillä voi nähdä kuin välähdyksiä erilaisista elämänkerroista. Jollakin penkillä makaa koditon mies ilman kenkiä, toisella penkillä kuhertelee nuori pariskunta, on koulupukuisia lapsia, on stetsonpäisiä herroja, on korkokengissä ja minihameissa sipsuttelevia kauniita naisia, on äitejä lapsineen - kaikki nauttimassa samasta puistosta ja sen suomasta lyhyestä lepohetkestä.
Jotakin nautittavaa on löytänyt myös puistoon vaeltanut kulkuri, joka syö pienellä muovilusikalla suoraan roskapöntöstä.
Puisto on rakennettu ison katolisenkirkon eteen. Kirkon rappusilla istuksivat teinitytöt koulupäivän päätteeksi ja katselevat poikia, jotka tekevät temppuja rullalaudoilla ja matalilla pienillä pyörillä.
Puiston viheriöllä kasvaa kauniita puita, jotka ovat täynnä keltaisia kukkia. Vaikka näiden puiden alinen varjo houkutteleekin valitsemaan penkin juuri sieltä, on viisaampaa istua avoimemman taivaan alle, sillä puissa lymyilevät pitkäpyrstöturpiaalit, “zanatet” saattavat silloin tällöin heittää lastia pahaa-aavistamattomien kansalaisten niskaan.
Illalla auringon laskiessa puisto raikuu näiden turpiaalien vislaavasta laulusta, kun linnut kerääntyvät kaikkialta kaupungista juuri tämän puiston puihin yöpuulle. Se on hyvin merkillistä ja mielenkiintoista seurattavaa.
Mies jää jutulle kysellen, mistä olen kotoisin ja voisinko Suomeen palattuani etsiä hänelle suomalaisen tyttöystävän. Hän kertoo aiemmin kohtaamastaan turistista, joka oli tilannut häneltä “dos papas fritas”, 2 ranskanperunaa. Miestä naurattaa kovasti, vaikka erehdys itsessään oli kovin ymmärrettävä, sillä "2 kylmää kookosta" on espanjaksi “dos pipas frias”.
Mieheltä voi ostaa myös jäähilejäätelöä, murskattua jäätä makealla kermakastikkeella ja kirsikkamehulla maustettuna. Omaan makuuni se on liian imelää.
Kun olemme juoneet kookokset tyhjiksi mies halkaisee pähkinät ja kaapii hedelmälihan niiden reunoilta syötäväksemme. Maistelen kookosta ja ihmettelen sen monipuolista tarjoulua sekä terveysvaikutuksia samalla, kun pidän silmällä puiston huvimajassa kirmaavaa taaperoa. Huvimajan portailla istuksivat eläkeläismiehet joilla juttua tuntuu riittävän. He ojentavat kätensä lapselleni, joka kiipeilee rappusilla edes takaisin.
Kaikesta auringossa vaeltamisesta ja juoksentelusta väsyneinä lapset alkavat kitistä, se on merkki - on aika palata kotiin! Lenkkini kotiin ilta-auringon kajossa sujuu rattoisasti, kun molemmat pienokaiset nukahtavat jo alkumatkasta. Puisto on jälleen hoitanut tähtävänsä paremmin kuin hyvin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti